Namibia

MS Word -tiedosto1983 Sota-ajan Namibia, Sirkku-Maria Tommola.docx (18 kB)
Sirkku-Maria Tommolan matkakertomus sota-ajan Namibiasta v. 1983
MS Word -tiedostoNamibiassa sodan keskellä vuonna 1983.docx (38 kB)
Sirkku-Marita Tommolan matkakertomus sota-ajan Namibiasta v. 1983 Koko matkakertomus luettavissa tästä.

AMBOMAALLA SODAN KESKELLÄ

Päiväkirjamuistiinpanojani Sirkku Sieviläisenä ensimmäiseltä Afrikan matkalta eteläisessä Afrikassa vuonna 1983.

Lennän 8.7 Windhoekiin, Namibian pääkaupunkiin. Istun värillisen naisen vieressä. Hänellä on ikkunapaikka. Ihailemme yhdessä lumihuippuisia vuoria ja Kalaharin autiomaaksi muuttuvaa vuoristoa. Nainen jää pois koneesta Uppingtonissa ja siirryn hänen paikalleen ikkunan viereen.Toisella puolella käytävää istuu harmaatukkainen saksaa puhuva hieno rouva, jonka jalka on lastattu. Hän siirtyy viereeni, kun se sopii paremmin  hänen jalalleen.  Edessä on satoja kilometrejä pelkkää punaruskeaa matalaa pensaikkoa ja autiomaata. Onpa se näky!

Matkaan lentokentältä Windhoekiin bussilla. Ulkona on ihanan lämmintä. Palelin Kapmaalla lähes koko ajan. Kaupungin lähellä on kivasti poimuttuneita vuoria. Perillä Windhoekissa olen ymmällä, minne mennä. En ollut saanut yhteyttä Terttu Heikkiseen puhelimitse, vaikka yritin monta kertaa. Ilta jo hämärtyy ja minulla on painava matkalaukku. Terttu asuu Brandbergstreet 13:ssa Ambo-Kavangon kirkon vierastalolla. Luulin sitä silloin Raamattuseuran taloksi. Kysyn saksalaiselta rouvalta, missä se on ja hän neuvoo ottamaan taksin, mutta niitä ei näy missään. ”Nämä kaikki autot ovat takseja”, hän väittää ja osoittaa autojen parkkipaikkaa. Vähän hänkin tiesi. Lopulta saksalainen mies saa minulle taksin, mutta kuski ei tunne sellaista katua. Eikä karttakaan auta, kun on hämärää. Ilta jo pimenee ja alkaa tuntua pelottavalta jäädä kadulle tuntemattomien mustien ihmisten seuraan. Onneksi tulee toinen taksi, joka tuntee paikan.

”Se musta mies ei kunnioita sinua, jos et anna hänen nostaa laukkuasi”, saksalainen mies opastaa vielä, kun aion nostaa laukkuni taksin takakonttiin. Pääsemme Brandbergstreet 13:aan, siihen ainoaan osoitteeseen, joka minulla on. Kyyti maksaa 3,40 randia.  Minulla on kymmenen randin seteli, mutta kuskilla ei ole antaa siitä takaisin. Kaivan kaikki kolikkoni taskusta ja saan hieman yli kolme randia ja kuski tyytyy niihin.

Koputan oveen. Jännitän, mahtaako kukaan avata sitä. Mihin sitten menen? Taksikin lähti jo. Oven avaa keski-ikäinen vaaleatukkainen nainen. Kysyn, onko tämä Raamattuseuran talo. Olin saanut yhteyden sinne ja minulle oli luvattu yösija yhdeksi yöksi. Tuijotamme hetken toisiamme. Sitten näen Uuden Suomen hänen kädessään ja tajuan, että edessäni on Terttu Heikkinen! Olen iloinen ja koen olevani tervetullut. Hän oli palannut juuri Swakopmundista. Pääsen puhumaan pitkästä aikaa suomea ja sekin virkistää. Juotuamme iltateetä hän antaa minulle oman vuoteensa ja siirtyy itse nukkumaan lattialle. Muu vaihtoehto ei käy. Olen  todella kiitollinen ihmeellisestä  johdatuksesta.

Windhoekissa 9-11.7.1983

Käyn pankissa vaihtamassa loput matkashekkini. Dollareita jää vielä. Etsin Springbok Atlas-matkatoimistossa sopivaa seuramatkaa. Yksi kiinostava löytyy. Se on Etoshan eläinpuistoon, mutten pääsisi Ambomaalle suomalaisten lähettien luo ja retki on tavattoman kallis. Terttu kertoo, että olen tervetullut Raija Salmen luo Ambomaalle. Olin kirjoittanut hänelle kirjeen Suomesta. En tuntenut häntä entuudestaan, mutta joltakin oli saatava kutsukirje. Hilkka-ystävättäreni oli tavannut Raijan ja suositteli häntä. Tosin nyt ei kuulemma enää mitään erityistä kutsua ja lupalappua (permit) Ambomaan rajalla enää kyselty. Ongelmana oli vain saada kyyti Ambomaalle.

Iltapäivällä Terttu vie minut Ambo-Kavangon luterilaisen kirkon järjestämään nuorisokokoukseen Augustiniumin opettajainvalmistuslaitokselle. Tilaisuuden alussa CCN:n johtaja Abisai Seyavali käy tervehtimässä minua englanniksi ja minut esitellään satapäiselle yleisölle. Olemme Tertun kanssa ainoat valkoiset valtavan miesjoukon keskellä ja naisia on vähän. Miehet ovat enimmäkseem ambolaisia siirtotyöläisiä, valkoisten palveluksessa pääkaupunkiseudulla. On meneillään kuorojen välinen laulukilpailu. Lähes joka toisella on kasettinauhuri, jotka napsahtavat lähes yhtäaikaa päälle, kun joku ryhmä aloittaa laulun. Ryhmä aloittaa laulunsa jo lähtiessään liikkeelle kohti lavaa ja laulaa aina siihen asti, kun palaa takaisin paikoilleen. Musiikki on todella upeaa. Suren valtavasti, kun en ollut älynnyt ottaa mukaan kasettinauhuria.

Musta mies istuutuu viereeni ja tulkitsee puheita ja laulujen sanoja englanniksi. Puheet ovat pitkiä, enkä jaksa kuunnella kaikkia selostuksia. Abisai Seyavali kertoo matkastaan Eurooppaan ja kuinka monissa maissa oltiin myötämielisiä Namibian itsenäistymiselle. Kertoo myös Angolasta, missä monet menettävät henkensä eteläafrikkalaisten hyökkäysten takia. ”Jumala palkitsee ne, jotka seuraavat häntä uskollisesti” jää mieleeni.

”Kaikki ambolaiset ovat valkoisten mielestä terroristeja”, Terttu kertoo. Kun eräs ambolainen mies oli tullut valkoisen miehen maatilalle töihin, hänet hakattiin kuoliaaksi pelkästään syntyperänsä takia. Kerron Tertulle ystävistäni Etelä-Afrikassa, jotka vakuuttivat, ettei heidän maassaan ollut kidutuksia, vaan se kaikki on propagandaa. ”Älä pahoita heidän mieltään. Ei meidänkään ole kiva kuulla omassa maassamme tapahtuneista raakuuksista. Julmat sähkökidutukset ovat varmasti totta. Suomalaiset sairaanhoitajat tietävät sen”, hän vakuuttaa.

Olen vilustunut ja yskin yöllä. Menemme sunnuntaiaamuna Tertun kanssa Katuturaan Reinin lähetysseuran perustaman luterilaisen kirkon nama-kieliseen jumalanpalvelukseen. Tilaisuudessa on myös ambolaisia, damaroita ja hereroita. Hereronaiset on helppo erottaa joukosta. Heillä on valtavat pitkät monikerroksiset mekot ja päissä valtavat puuhkat. Namat ovat hottentottien jälkeläisiä, kuuluvat khoi-khoi-kansoihin. He ovat ihonväriltään vaaleita ja puhuvat naksutuskieliä.  Kuulen monta tuttua virttä namakielellä. Minulla on nyt mukana Tertun nauhuri, mutta musiikki ei ole niin upeata kuin eilen. Saarna tulkittaan myös afrikaansiksi (hollanniksi), joka on yksi maan virallinen kieli englannin ja saksan lisäksi. Jumalanpalveluksessa kastetaan paljon lapsia ja konfirmoidaan parisenkymmentä henkeä, mielestäni jo aikuisia. Kahden tunnin kuluttua lähdemme pois. Tilaisuus jatkuu ties kuinka kauan.

Terttu vie minut ajelulle. Esittelee ensin Katuturaa, mustien asuma-aluetta, missä kullakin heimolla on tarkat asuma-alueet. Talot ovat ulospäin lähes samanlaiset. Sana Katutura tarkoittaa ”Tänne emme jää” ja on keinotekoinen ja pakolla asutettu. Onneksi alue näyttää aivan rauhalliselta. Terttu vie vielä Windhoekia ympäröiville Khomas Hochland-vuorille. Valokuvaan ja kerään pieniä kiviä. On ilo puhua suomea pitkästä aikaa.

Maanantaiaamuna minun piti lähteä Ambomaalle, mutta siitä ei tule mitään. Pääsen sinne kirkon autolla, joka viedään korjaamolle ja matkaan lähdetään vasta seuraavana aamuna. Tutustun pohjoisirlantilaiseen insinööriin, Lawrence Wallaceen, joka on kirkon töissä rakennusprojekteissa Ambomaalla. Hän on Luterilaisen Maailmanliiton palveluksessa ja kun menen hänen kanssaan keskikaupugille kävellen, hän tarjoaa minulle kahvit, kun on nyt varakas. Ollessaan aikaisemmin lähetystyössä hän sai pienempää palkkaa, eikä se riittänyt hänen työhönsä. Lawrence oli ollut töissä ulkomailla jo seitsemän vuotta. Bangladeshissa ollessaan hän kierteli Nepalissa, Burmassa, Intiassa ja Thaimaassa. Hän oli ollut lähetystyössä Tansaniassa ennen Ambomaalle tuloaan. - Hän piti erityisesti Nepalista ja työskenteli siellä myöhemmin vaimonsa Seija Wallacen (nyt vielä Nurmiranta) kanssa Irlannin Presbyteerikirkon lähettämänä.

Lawrence kysyy suoraan, mitä mieltä olen rotuerottelusta. Sanon, että kai siinä on jotain hyvääkin, vaikken sitä hyväksynytkään. Hän kertoo nähneensä rotuerottelua myös Tansaniassa ja sitä on ollut kautta aikojen, mutta kun siitä tehtiin laki, se merkitsee käytännössä, ettei musta mies ole minkään arvoinen. Myös mustien palvelijoiden pitäminen on ongelmallista. Sitä pidetään riistona, mutta jos mustaa palvelijaa ei ole, kysytään, miksi hän huoli taloonsa mustia. Hänellä itsellään on nyt musta palvelija, kuten muillakin läheteillä Ambomaalla. Lawrence ihmettelee, miksen ollut liittynyt Suomen Lähetysseuraan ja jään miettimään sitä.

Monet mustat puhuvat suomea ja se tuntuu oudolta. Sain tänään luettavaksi Uuden Suomen Suomesta palanneelta mustalta Ollilta. Hänen mielestään Namibia oli Suomea parempi maa. Siellä on niin kylmäkin. Pääsen Ambomaalle juuri Suomesta palanneen pariskunnan, Josef ja Ester Halwendon, kanssa. He asuvat Engelassa, missä Josef toimii Näkövammaisten koulu  rehtorina. Maksan luonnollisesti kyydistä oman osuuteni. ”Pelkäätkö matkaa pohjoiseen”, Josef kyselee. ”Ei siellä ole mitään vaarallista”, hän rohkaisee.  ”Mutta on vaarallista ottaa kuvia Ambomaalla”, hän huomauttaa, kun otan heistä kuvan kirkon vierastalon edessä. ”Älä missään tapauksessa kuvaa sotilaita tai valkoihoisia, muuten tulee vaikeuksia. Onko sinulla mukana mitään vaarallista”, hän utelee ja ymmärrän, että hän tarkoittaa asetta.

”Sinun pitäisi nähdä, miten mustat elävät. Sitten sinulla olisi jotain kerrottavaa Suomessa”, hän lisää ja ihmettelee, ”kuinka olet onnistunut saamaan maahan viisumin, joka on evätty niin monelta suomalaiselta lähetystyöntekijöiltä. ” Josef tiedustelee vaivihkaa matkani tarkoitusta. Turisteja ei juuri käy Ambomaalla. Siellä on sotatila. On aivan hullua mennä sinne nyt. Vastaan ympäripyöreästi, että olen täysin epäpoliittinen henkilö. Oikeastaan koko matkani on aivan mieletön päähänpisto, mutta vien sen loppuun asti, tuli mitä tuli. Luen paikallisia lehtiä ja hämmästyn. - Alastomia naisia ja rikoksia, kuten muuallakin. Viikonloppuna oli ollut Windhoekissa yksi ryöstö, kaksi raiskausta ja 24 varkautta. Mutta meillä vierastalossa on ollut ovet auki koko ajan, kun lukko on rikki, eikä kukaan ole tunkeutunut sisälle.

Ambomaalle ti 12.7.1983

Lähdemme matkaan jo ennen kuutta, kun on vielä pimeää ja kylmää. Monet mustat värjöttelevät bussipysäkkien viereen sytyttämiensä nuotioiden äärellä. Otamme kyytiin vielä Katuturasta Elise Hanhindin ja hänen sulhasensa. Tosin luulen häntä aluksi tytön isäksi, kun mies näyttää vanhemmalta. Ajamme kohti pohjoista. Aamu valkenee hitaasti ja aurinko nousee oikealta. Tien vieressä on piikkipensaikkoa ja matalia kitukasvuisia puita. Taustalla on vuoria. Myöhemmin näen valtavia kivimöykkyjä. Kolme kertaa sakaali luikkii tien yli aivan automme edessä. Näen myös pahkasikalauman, nokikanoja sekä kudunkin. Josef kertoo, että on nähnyt tiellä myös seeproja ja kirahveja.

Naiset voivat pahoin loppumatkasta ja nukkuvat vähän väliä. Itse päätän pysyä valveilla koko matkan ajan, vaikka maisemat ovat melko yksitoikkoisia. Olinhan joutunut matkastani paljon,  eikä koskaan tiedä, milloin tulee hyvä kuvauskohde ja kuvani ovat ainutkertaisia. Monen tunnin ajamisen jälkeen pysähdymme viihtyisässä saksalaisten rakennuttamassa Tsumebin kaupungissa ostamassa juomia ja syötävää. Josef ostaa lääkkeitä vaimolleen. Matkalla hän kysyi, olisiko minulla mitään, mutta vähäiset tablettini ovat takana matkalaukussa. Näen erään kaupan edessä pitkiä ja hoikkasäärisiä vaaleahkoja saneja, joita on aikaisemmin haukuttu bushmanneiksi. Hekin kuuluvat naksutuskieliä puhuviin khoi-khoi-kansoihin. Terttu Heikkinen teki aikaisemmin raamatun käännöstyötä juuri heidän kielilleen syrjäisellä Okongon alueella, mutta joutui poistumaan sieltä sodan takia jouduttuaan pahoinpidellyksi. Myös hänen autonsa oli ajanut miinaan ja romuttui. Itse hän jäi henkiin ja se oli ihme.

Ajettuamme ainakin pari sataa kilometriä näen Etoshan luonnonsuojelualueen lakeuden aidan metsikön takaa ja siellä pari valtavaa strutsia. Valitettavasti kamerani ei ole valmiina, jotta olisin saanut kuvan. Alan jo väsyä, enkä ollut enää nopea reagoimaan. Kuvauskohteet menevät vauhdilla ohi. Kaikki näkemäni metsiköt ovat aidattuja ja kuuluvat valkoisten omistamiin valtaviin maatiloihin, eikä niihin ole lupa mennä. Niissäkin saattoi joutua ammutuksi, sillä omaisuutta suojeltiin Afrikassa tarkasti. Ja ainahan vaani tulipalovaara, kun ei satanut moneen kuukauteen.

Tsumembista on vielä pitkä matka Ambomaalle ja sinne on ehdittävä ennen pimeän tuloa, jolloin alkaa ulkonaliikkumiskielto ja kaikki silloin liikkuvat saattavat joutua ammutuiksi. Tämän vuoksi lähdimme yli kahdeksan sadan kilometrin matkalle niin aikaisin. Jännittävintä oli rajanylitys Ambomaan rajalla, Oshivelossa, mihin loppui valkoisten alue ja alkoi ambolaisten bantustani. Kirkon autoihin ei yleensä kajottu, mutta Josef pyytää minua istumaan selkä suorassa, jotta valkoinen naamani näkyisi auton takapenkiltä. Hän istuu edessä kuskin vieressä. Nyt ymmärrän, miksi olin tervetullut heidän kyytiinsä. Rajanylitys sujuu vaivattomasti. Ehkä valkonaamani auttoi. Meidän tarvitse poistua autosta.  ”Eteenpäin, eteenpäin”, iloisesti hymyilevä musta rajavartija kehottaa meitä. Halwendoilla on mukana paljon matkatavaroita Suomesta ja näin nekin pääsevät turvallisesti perille ilman kyselyjä. Aikaisemmin rajalla oli aina henkilöllisyyden tarkistus ja minulla olisi pitänyt olla erillinen lupa, permiitti, mennä mustien alueelle.

Ambomaalla Onandjokweella ja Oniipassa 12-20.7.1983

Vasta nyt näen ensimmäisen kerran vihreitä korkeita palmupuita, ruohokattoisia majoja, valtavat laumat vapaasti liikkuvaa karjaa sekä paljon mustia ihmisiä. Koen tulleeni vihdoinkin oikeaan Afrikkaan!  Se on nyt valitettavasti sota-aluetta. Tien sivussa on eteläafrikkalaisten sotilaitten leirejä. ”Noita on ammuttu”, Josef väittää ja osoittaa tien vieressä olevia ihmisiä. Sotilaita ja maastoautoja tulee vastaan. Bensaa kuljettavan auton edessä ja takana on kuorma-autot turvallisuutta takaamassa.

Kysyn Esteriltä, onko hän onnellinen, kun pääsee kotiin. Kyllä on ja hän odottaa kotiin pääsyä kärsimättömästi, kun ei ole nähnyt seitsemää lastaan lähes vuoteen. Nuorin heistä on vasta yksivuotias ja se tuntuu suorastaan julmalta. He olivat käyneet myös Israelissa ja viipyneet siellä kaksi viikkoa. Saavumme lopulta Oniipaan, vaikken sitä silloin tiennyt. Istun rakennusten vieressä nurmikolla Esterin kanssa iltapäivän kuumuudessa ja odotan matkan jatkumista, kun Josef häviää asioilleen. Kuluu lähes tunti ja päätäni särkee. Yritän suojata päätäni huivilla.  Mutta olen myös iloinen lämmöstä ja toivon, että yskäni paranee.

Lopulta eräs musta mies keksii, että minä olen se odotettu vieras Suomesta. Tapaan taas Suomesta palanneen Ollin, jonka näin jo Windhoekissa. Pian tulee paikalle Seija Nurmiranta ja vie minut autolla Onandjokwen sairaalan alueelle Raija Salmen luo. Saan käyttööni oman lukaalin, keittiön ja kolme huonetta. Se on entisen lähetin asunto vastapäätä Raijan asuntoa. Seinän takana asuu Ulla Nenonen, työalueen esimies, jonka tapaan myös.  Raija ja Seija ovat töissä sairaalan apteekissa. Seija on puoliksi Oniipassa, missä hän hoitaa lähetyksen kirjanpitoa. Hän oli odottanut kaksi vuotta viisumia Pakistaniin ja lopulta hänet lähetettiin tänne Namibiaan. Nauroin, että tällaisten tyhjäntoimittajien on helppo saada viisumin minne vain. Olinhan käynyt Pakistanissa edellisenä kesänä.

Raija ottaa minut sydämellisesti vastaan ja keittää tulokahvit.  Ainoa ongelma on, että olen Namibiassa liian vähän aikaa, enkä millään ehdi kaikkialle. Pian on ilta, joka on pimeämpi kuin koskaan Suomessa. Mutta tähtitaivas on upea, tähtiä on aivan valtavasti. Myöhemmin löydän Etelän ristin. Otavaa on vaikea erottaa ja kuu on kuin vene. Nyt näen senkin ihmeen. Pelkään käärmeitä asunnolle astellessani. Onneksi hiekka on kauttaaltaan valkeaa, eikä siinä liiku mikään. ”Älä sitten säikähdä, jos tulee kotitarkastus. Se voi tulla yölläkin, kun sotilaat piirittävät alueen. Äläkä pelkää, jos kuulet yöllä tykkien jyskintää. Se sinun pitäisi kokea”, Raija opastaa.

Raija pitää sotaa mielettömänä. Kaikki on kallistunut Etelä-Afrikan läsnäolon takia. Sillä rahalla olisi voitu auttaa mustien asemaa huomattavasti. Kun hän lähti viimeksi Suomeen, tykit jyskyivät joka yö ja hän oli henkisesti aivan loppu. Loman aikana hän kävi myös Itävallassa ja oli samalla retkellä Hilkka-ystäväni kanssa, joka taas kertoi minulle Raijasta ja otin yhteyttä. Raija meni Lappiin ja tapasi siellä hengellisesti kuolleita ihmisiä. Siellä hän sai Jumalalta selvän ilmoituksen. Aivan kui sähkövirta olisi kulkenut häne lävitseen, että hänen oli lähdettävä uudestaan Namibiaan. Hän koki Pyhän Hengen uudistuksen. Vaikeuksien keskellä hän on kirjoittanut paljon hengellisiä lauluja ndongan kielelle ja harjoittelimme niitä sunnuntain esiintymistä varten. Hänellä on sähköurut ja kitaroita. Iloitsen, että olen päässyt juuri hänen vieraakseen.

Kiertelen seuraavana päivänä omin päin sokkeloisella sairaalan alueella. Löydän lopulta apteekin. Myöhemmin saavun hautausmaalle, missä mieleeni jää sairaalaan perustajan,  Selma Rainion hauta. Afrikkalaiset eivät juuri vieraile hautausmailla. Taikuutta on ja he pelkäävät vainajahenkiä. On tavattoman kuuma ja pelkään käärmeitä. Ihan turhaan. Iltapäivällä nukun pari tuntia ja sen jäkeen sairaanhoitaja Anna-Liisa Hirvelä esittelee minulle sairaalaa. Käymme kaikilla osastoilla. Synnytysosastolla jokaisella naisella on pieni käärö ja minulle tuodaan vastasyntyneet kaksoset kuvattaviksi. Valokuvia saa ottaa miten paljon hyvänsä. Kaikkialla on tavattoman siistiä ja Anna-Liisakin ihmettelee, olisivatko he saaneet vihiä vierailustani etukäteen. Monet asuvat sairaalassa hienommin kuin koskaan elämänsä aikana. On vielä erikseen naisten gynekologinen osasto, miesten, naisten ja lasten osasto, tuberkuloosiosasto sekä erityisosasto rokotustapauksia varten. Potilaita oli paljon ulkona puitten varjossa ja nurmikoilla.

Käymme myös sairaalan hotellissa, joka ikään kuin suuri auton lava, josta puuttuu yksi seinä. Siellä äidit odottavat synnytyksen alkua lapsineen. On petejä vieri vieressä, jerrykannuja, ruokailutarvikeita, laukkuja ja kaikenlaista tavaraa sikin sokin. Onpa se näkemisen arvoinen paikka.  Sitä ei oltu siivottu ja Anna-Liisa meinaa huomauttaa siitä. Näen sairaalassa myös valkoisia eteläafrikkalaisia työntekijöitä. ”He ovat varmasti maailman ystävällisimpiä valkoisia ihmisiä. Koskaan ei tarvitse jäädä avuttomana tien poskeen. Heti tulee joku paikalle”, Anna-Liisa vakuuttaa. Hän on käynyt usein Etelä-Afrikassa lomillaan.

Illalla menemme saunaan ja siellä tapaan lisää suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Kaino Kovanen on tullut Kavangolta ja Marjatta Elonheimo Oshigambosta. Else Witting on kaikkein ystävällisin ja pyytää tulemaan luokseen limsalle saunan jälkeen. Hän on hyvin naisellinen hieno nainen. Kodissaan hän esittelee takkutukkaisen kolmekuukautisen pienokaisen, jota nuori nainen hoitaa. Hän on vauvan kuolleen äidin sisko. Else aikoo adoptoida lapsen itselleen. Menemme vielä iltateelle Ulla Nenosen luo ja syömme siellä täytekakkua. Näytän heillekin Suomen diani, joista he pitävät ja miettivät, että pitäisikö heidänkin tuoda Afrikkaan kuvia Suomesta.

Minulla on vieläkin käheä ääni ja yskin öisin. On talviaika ja se varmasti minulle sopivin ajankohta, kun ei ole liian kuuma. Vedestä on puutetta. Ennen sai aina vettä, kun laittoi palvelustytön hakemaan sitä. Mutta nyt, kun vesi kulki putkia pitkin ja kun ne menevät rikki, ei tule vettä, vaikka itkisi. Monet tekevät vesiputkiin reikiä saadakseen vettä ja kuluu kauan, kunnes ne on korjattu. Vedenpuutteesta kärsii varsinkin sairaala, kun ei voi pestä pyykkejä. Vettä ei riitä vessoihin, joten käytämme ulkovessaa. Saunavettä oli otettu varastoon jo etukäteen. Sadeaika päättyy maalis-huhtikuussa ja uusi sadeaika alkaa aikaisintaan marraskuussa.

Pääsen seuraavana päivänä Oniipaan Marjatta Elonheimon kyydissä. Hän kertoo, että Oshigambon lukiossa vapautuu matematiikan opettajan paikka vuoden päästä. Hän itse opettaa siellä biologiaa. Oniipassa tapaan Irja Soikkelin, joka  on töissä ompelimossa. Oniipa on kävelymatkan päässä, mutta Irja ei voinut tulla edellisenä iltana kanssamme saunaan ulkonaliikkumiskiellon takia. Ompelimossa on paljon kirjoja, mutta vielä enemmän kankaita. Niissä on rahaa kiinni 50.000 markkaa. Siellä valmistetaan kirkkotekstiilejä, pappien pukuja ja muita kirkollisia asuja. Irja on koulutukseltaan kätilö-terveydenhoitaja ja kotoisin Parikkalasta. Oikein mukava ihminen.

Hän  esittelee myös talonsa, ruohokattoisen, korkean talon, missä on neljä huonetta. Katot on tehty kuivatusta hirssistä ja durrasta. Sen ja sisäkaton väliin jäi paljon ilmaa ja se viilensi kummasti asuntoja. Talo oli tarkoitettu perheelliselle, mutta oli kiva asua välillä leveämmin. Ja olihan hänellä kaksi ottolasta, tytär Ndahambelela (Kiitän) ja poika Panduleni (Kiittäkää). Hänellä on myös kaksi kissaa, Ystävätär ja Valierei. Ihailen näitä vahvoja suomalaisia naisia. Lapsiperheet ovat lähteneet Suomeen turvaan, eikä suomalaisia miehiä näy.

Laitan iltapäivällä ruokaa Raijan asunnolla meille molemmille. Keitän perunoita ja laitan lihasta kastiketta. Kauan se kestää, kun ollaan lähes kilometrin korkeudella merenpinnasta. Lisään vahingossa maitojauhetta vehnäjauhojen sijaan, mutta täydestä menee. Vietän siestaa ja nukun pois unirästejä. Illalla Raija esittelee minulle partiolaisten leiripaikat erillisellä aidatulla alueella. Siellä käyskentelee vuohilauma. ”Onhan se hyvä, että syövät ruohon pois”, Raija toteaa. Raija johtaa partiotyttöjä ja kohottaa samalla heidän omanarvontuntoaan. Pojat kerääntyvät aidan ympärille ja häiritsevät öisin. Kaikki mahdollinen varastetaan. Kylissä ihmisillä ei ole juuri muuta harrastusta kuin juopottelu. Monilla on kuppatauti. Silti he veisaavat virsiä koko sydämestään ja pitävät itseään kristittyinä. Harvoin he puhuvat henkilökohtaisesta uskostaan tai kertovat omasta syyllisyydestään. Vika on aina muissa.

Olukondassa 17.7.

Seuraava päivänä on perjantai ja pääsen Else Wittingin matkassa Olukondaan ja Omulongaan. Olukondassa on Martti Rautasen talo ja hänen rakennuttamansa kirkko, joka on Ambomaan vanhimpia. Se on ruohokattoinen ja tosi-huonossa kunnossa. Osallistumme jumalanpalvelukseen lähelle rakennetussa uudemmassa kirkossa ainoina valkoisina. Monilla on päällisin puolin ihan hyvännäköiset vaatteet. Mutta kun tarkasti katsoo, huomaa, että hiki haisee, lattia on roskainen ja hiiri juoksentelee lattialla kesken kaiken. Jumalanpalveluksen jälkeen on seurakuntien työntekijöiden kokous, johon osallistuimme. Meidät Elsen kanssa kutsutaan eteen ja minut esitellään. Saan pitää lyhyen puheen. Kerron Jumalan suuruudesta omassa elämässäni ja toivon kristittyjen yhteyttä, johon Jeesuskin meitä kehoittaa. Kokouksessa keskustellaan  monista seurakunnan ongelmista. Mieleeni jää kirkon omaisuuden varastaminen ja äänestys kolehtirahojen käytöstä. Tilaisuuden jälkeen monet tulevat kättelemään minua tyypillisellä ambolaisella tavalla, johon kuuluu kolme vaihetta. Menemme sitten syömään Martti Rautasen talon pihalle. Iloinen evankelista, nuorisotyöntekijä, ohjaa meidät ruokapöytään ja tuo meille ruoat. - Hirssipuuroa, perunoita, riisiä ja lihaa. Hiekkaa on niin paljon, että pystyn syömään vain osan. Monet kysyvät minulta, tulenko Ambomaalle opettajaksi.

Vierailemme Martti Rautasen perhehaudalla. Siihen on haudattu Martti  vuonna 1926 ja hänen Frieda-vaimonsa sekä heidän kaksi aikuista lastaan, Reinhold ja Johanna. Reinhold kuoli vuotta myöhemmin kuin Martti, mutta Johanna eli 1960-luvulle asti. Lapsia oli kaikkiaan yhdeksän, joista vain kolme varttui aikuisiksi asti Suomessa ja he kaikki palasivat Afrikkaan lähetystyöntekijöinä. Vielä järkyttävämpi oli lähelle haudatun Yrjö Roihan kohtalo. Hän menetti lyhyen ajan sisällä vaimonsa, poikansa ja hänen lähetysasemansa ja koko omaisuus paloivat. Pian hän menehtyi itsekin.

Omulongassa 17.7.

Lähdimme ajamaan kohti Omulongaa hitaasti ja pysähdellen kuvauskohteitten mukaan. Kuvaan palmuja, ambotaloja, mummoja, pikkupoikia jousipyssyineen ja polkupyörineen sekä kaupan maissisäkkineen, kun  oma sato oli on jo syöty. Ostamme myös virvokkeita. On jo iltapäivä ja kuuma. Else ajaa lujaa, ettemme jäisi kiinni hiekkaan, jota on kaikkialla. Saavumme pienelle kukkulalle, jossa on risti, ensimmäisen kasteen muistomerkki. Ristin toisella puolella on kuuden ensimmäisen kastetun nimet. He ovat kaikki miehiä. Tobias Reijonen kastoi heidät loppiaisena 1883, jolloin oli kulunut lähes kolmetoista vuotta siitä, kun ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät saapuivat Ambomaalle. Vasta silloin heimopäällikkö antoi luvan kasteen suorittamiseen. Oli myös luotava ndongan kieli kirjoitettuna ja käännettävä raamattua sekä ennen kaikkea opetettava kastettavat lukemaan. Ensimmäisen raamatunkäännöksen teki Martti Rautanen. Huomaan olevani paikalla sata vuotta myöhemmin.

Lähellä on muitakin hautoja, kuten lahjakkaan musiikkimiehen, Gustaf Skoglundin hauta, joka joutui odottamaan kymmenen vuotta morsiamensa tuloa Suomesta. Terveys oli jo mennyt ja hän ehti elää vaimonsa kanssa vain viisi viikkoa ennen kuolemaansa. Mäennyppylän alapuolella on Omulonga-joki, joka on nyt kuiva. Ympärillä on palmupuita. Paikka on varmaan idyllinen sadeaikana. Ei ihme, että suomalaiset rakensivat lähetysasemia vesistöjen rannoille. Heidän tietämättä niissä vaani vaara. Osattiin kyllä varoa villieläimiä, mutta kenenkään mieleen ei tullut varoa hyttysiä. Monet niistä kuljettivat malariaa ja se oli useimpien suomalaisten kuolinsyy.

Näemme myös valtavan termiittikeon. Else ajaa auton joen rantaan ja palaamme kuivunutta joenpohjaa pitkin, Se on miellyttävämpää kuin hiekassa ajaminen. Taaskin pysähtelemme vähän väliä kuvaamaan. Lopulta tulemme lähelle ambotaloa. Se koostuu useista majoista ja alueen ympärillä on ympyränmuotoinen risuista koottu läpipääsemätön aita. Ambotalo kiinnostaa minua kovasti. Else sanoo tuntevansa heidät, joten saatamme mennä käymään. Mies tervehtii meitä ulkona ystävällisesti ja pääsemme sisälle sokkeloiseen ambotaloon.

Keittiö on taivasalla ja siinä on pata, jonka alla on kolme kiveä. Maassa on valtavasti kurpitsoita ja myös kanat hyppelevät siinä. Niistä on helppo valita joku ateriaksi tarpeen tullen. Majoissa nukutaan ja säilytetään tavaroita.  Miehen nimi on Mikael. Sisällä on hänen vaimonsa Saima sekä tytär Mirjam. Heidän sukunimensä on Nambalu. Yhdessä nurkassa on iso kasa härän sarvia. Härät olivat tulleet myötäjäisinä, kun toinen tytär avioitui. Saan otetuksi perhekuvan ja kamerani laukkuun, kun olemme yllättäen pyssyn piipun edessä. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Eteläafrikkalaiset sotilaat olivat ilmeisesti seuranneet meitä ja ihmettelivät, mitä me teemme metsässä. Elsen pitää avata auton takakontti, mutta eihän siellä ole aseita, eikä ole mitään muutakaan. Saamme jatkaa matkaa. Todella säikähdän, mutta onneksi minulta ei kysytä mitään. Yritän hymyillä ystävällisesti valkoisille nuorukaisille. Mieleni tekee ostaa koruja tien varren myyjältä, mutta pikkurahojen puutteessa ne jäävät. Ne ovat todella halpoja.

Matkan varrella Else esittelee pommitetun autokorjaamon, josta nappaan kiireesti kuvan. Paikkaa epäiltiin terroristien pesäpaikaksi. Oikeita terroristeja on liikkeellä. He ovat räjäyttäneet sillan sotilastukikohdan läheltä. Ilta alkaa hämärtyä ja pian alkaa ulkonaliikkumiskielto. Viihdyn hyvin ruotsinkielisen kokkolalaisen Elsen seurassa. Hänkin on karismaatikko, hyvin positiivinen ja iloinen. Else opettaa sairaanhoitokoulussa Onandjokweella.

Ongwedivassa ja Oshakatissa 16-18.7.

On lauantaiaamu ja Raijan vapaapäivä apteekista. Viikonlopun hän on omistanut partiolle ja suuntaamme kulkumme kohti Ongwedivaa, missä on partiotyön keskus. Raija jatkaa siitä, mitä kuulin eilen Elseltä. ”Kateutta on paljon. Jos jonkun maa kasvaa hyvin, hänen on luovuttava siitä. Kukaan ei saa olla rikkaampi kuin toinen. Myös lähetystyöntekijöitä kadehditaan, kun  heillä on kaikki hyvin. Naisia halveksitaan. Hän on vain käyttöesine. Jos nainen menestyy, häntä kadehditaan. Myös partiotyttöjä kadehditaan ja häiritään. Taloudellinen ajattelu on heikkoa. Rahanpyytäjiä riittää. Lapsia lähtee rajan yli tullakseen vapauttamaan maansa Etelä-Afrikan vallasta. Henkisesti sairaita on enemmän kuin ennen. Jotkut ovat tehneet itsemurhan. Osasyynä ongelmiin on poliittinen jännitystila.”

Raijalla on Ongwedivassa oma huoneisto. Jään sinne, kun Raija menee partiolaisten luo. Minun pitää valmistaa ruokaa. Raija on ostanut isoja lihakimpaleita kastiketta varten. Ne ovat pahvilaatikossa sellaisenaan. Leikkaan niistä ohuita siivuja ja nuijin niitä lihanuijalla. Paistan ne voissa ja teen kastikkeen. Menee yllättävän paljon aikaa. Tuntuu siltä, etten saa mitään muuta aikaan koko päivänä. Kello on jo miltei neljä, kun ateria on valmis. Myös perunoiden kestää kauan. Raijalle on tullut vieraaksi ambolainen Raija-niminen pikkutyttö äitinsä kanssa. Hekin osallistuvat aterialle ja syövät tavattoman hitaasti. Olen varmasti valmistanut lihan eri tavalla kuin mihin he ovat tottuneet.

Tutustun viehättävään Victoria Shituulaan, joka tulee oma-aloitteisesti tervehtimään minua. Hän puhuu melko sujuvasti englantia. Victoria selostaa minulle ambokielet. Yleisimmät ovat oshindonga ja oshikwanyama. Victorian äidinkieli on oshigandjera. Muita ambokieliä ovat oshikwambi, oshikwaluudhi, oshimbalantu ja oshikolonkodhi. Victoria on 37-vuotias opettaja ja on siirtynyt työhön partiotoimistoon, vaikka saa nyt pienempää palkkaa. Aterian jälkeen nukahdan. Sitten alkavat lauluharjoitukset sunnuntain esiintymistä varten. Viritän kitarat. Parista kitarasta katkeaa kieli, mutta onneksi saan neljästä kitarasta kaksi viritetyksi. Oma soittimeni on viulu. Opin säestämään kitaralla näppäillen ja olen siitä valtavan iloinen. Myöhemmin käymme Victorian ja Raijan kanssa kolmistaan saunassa. Sen jälkeen on rento olo ja nukun  hyvin.

Elämä Afrikassa on rauhallista. Ihmisillä on aikaa toisilleen ja se on tärkeintä.  Sunnuntaina Ongwedivan kirkkoon menessä kättelemme lähes kaikki vastaantulijat. Musta tai valkoinen, tuttu tai tuntematon, erottelematta.  Meneillään on Namibian kolmen luterilaisen kirkon synodi. Yksi kirkoista on valkoinen ja saksankielinen, jonka edustajia näen tämän tästä. On myös Reinin lähetysseuran perustaman kirkon edustajia sekä kolmantena suomalaisten aloittama Ambo-Kavangon kirkko, jota edustaa Kaino Kovanen Kavangolta. - Olisin päässyt hänen kyydissään Kavangolle, jos minulla olisi ollut enemmän aikaa. Keskustellaan näiden kolmen luterilaisen kirkon yhdistymisestä. Käytännössä se tarkoittaa taloudellista yhdistymistä, mikä on käytännössä vaikeaa, kun saksalainen kirkko on niin paljon muita rikkaampi. Osallistujia on ulkomaita myöten.

Jumalanpalvelus alkaa kymmeneltä. Partiolaiset tulevat kirkkoon kulkueena Suomessa teologian tohtoriksi valmistuneen karvahattupäisen pastori Thomas Shivuten johdolla, joka johtaa jumalanpalveluksen. Laulamme Raijan ja Victorian kanssa partiovalan jälkeen alttarin edessä. Raija ja minä säestämme kitaroilla. Jumalanpalvelus alkoi kymmeneltä. Kahden maissa suurin osa lähtee ulos, mutta tilaisuus jatkuu vielä ainakin tunnin. Raija jää vielä partiolaisten vanhemmille tarkoitetuun tilaisuuteen. Kirkosta palattua minulla alkaa taas ruoanlaitto. Valmistan tällä kertaa lihasta keiton ja ihan syötävää siitä tulee.  Vieraammekin syövät innolla. Aterian jälkeen nukahdan. En ymmärrä väsymystäni. Illalla nauhoitan radiosta zulu- ja ambokielistä musiikkia.

Maanantaina  vierailen Shivuten perheessä ja yritän saada heistä perhekuvan, kun niin monet suomalaiset haluavat sen. Käytännössä se ei onnistu, kun Thomas on aina poissa. Käyn heillä useamman kerran, mutta perheenpää käväisee kotona juuri silloin, kun en ole paikalla. Lähdemme Raijan kanssa Oshakatiin ostosmatkalle. Käymme ostamassa valtavat määrät leipiä ja hedelmiä partiolaisten kauppaan. Kapin värilliset myyvät hedelmiä säkeittäin ja saan niitä hieman tingityksi. Juttelen yhden värillisen miehen kanssa ja hän kyselee tarkkaan, missä kaikkialla olin vieraillut Kapmaalla. Pian tulee siesta-aika, jolloin kaupat ovat kiinni. Sen jälkeen pääsemme lääkevarastoon ostoksille. Liikkeellä on paljon ihmisiä ja eläimiä – varsinkin vuohia- sekä autoja on joka paikassa. Tuoretta, juuri teurastetun lehmän lihaa, roikkuu myytävänä sellaisenaan auringonpaisteessa. Pikkupoika ajaa autoa kortitta. Raija tunnistaa heti. Olutkauppa käy hyvin.

Ulkonaliikkumiskielto iltaisin on jatkunut nyt neljä vuotta. Joka paikassa on paljon sotilaita. Oshakatiin on muuttanut paljon valkoisia Etelä-Afrikasta ja asuvat aidatulla, vartioidulla alueella. Heitä ei ollut täällä ollenkaan, kun Raija tuli maahan. He saavat täällä isompaa palkkaa.  Juttelemme myös syvällisempiä asioita. Suomessa monet naiset eivät halua lähteä lähetystyöhön, kun haluavat avioitua sitä ennen. Hänellä itsellään on naimattomuuden armolahja. Hän tiesi jo yksitoistavuotiaana, että hänestä tulee lähetystyöntekijä.

Raija kertoo ihaillen Seija Nurmirannasta, joka tuli lähetystyöhön jättäen taakseen kaikki mahdollisuudet avioliiton solmimiseen – tietämättä, että täällä häntä odotti avioliitto. Hän menee piakkoin kihloihin Windhoekissa tapaamani Lawrencen kanssa. Hän on kuulemma Lawrencelle ensimmäinen nainen, jonka kanssa haluaa avioitua.

Raijan elämässä on ollut ihmeellinen varjelus. Yhtenä yönä Ongwedivassa kaksikymmentä ikkunaa oli särkynyt tuhansiksi sirpaleiksi ja seitsemän ovea särkyi. Victoria pelastui, kun hänen ikkuna rikkoontui hänen huoneessaan toiseen suuntaan. Hän nukkui ikkuna auki. Seuraavana yönä tykit jyskyvät. Ehdin kokemaan senkin. Kuulen, että Windhoekissa on räjähtänyt pommi.

Oshigambossa 19.7

Tiistai on viimeinen kokonainen päivä Ambomaalla. Aamulla on aina odotettava hieman, ennen kuin lähtee liikenteeseen, että miinaharava ehtii käymään tien läpi ja poistamaan kaikki sinne yön aikana piilotetut uudet miinat. Saksalaiset miehet olivat nähneet tiellä tuoreen risun ja se on aina merkki löytyneestä miinasta. He joutuivat ajamaan metsän kautta. Auto on hiekkainen ja vietävä korjaamolle ennen kuin he pääsevät jatkamaan matkaansa kohti etelää.

Seija Nurmiranta vie minut Oshigambon lukioon. Seija on kotoisin Tampereelta ja on kiertänyt farmaseutiksi valmistuttuaan eri puolilla Suomessa, muun muassa Orimattilassa ja Alatorniolla sekä viimeksi Kiteellä, missä hän oli vuoden ja kävi kotipaikkakunnallani Kesälahdella.

Lukiossa oli lämmin vastaanotto. Uusi lukukausi oli aluillaan. Lahja Lehtonen on palannut Suomen lomaltaan ja kertoo, että siellä on kolmenkymmenen kolmen asteen helle. Hän tarjoilee opettajainhuoneessa tuomiaan Fazerin Geisha-suklaakarkkeja. Saan vierailla Sisko Järviluoman -Siipun - fysiikan ja matematiikan oppitunneilla, joissa kummassakin palautetaan kokeita. Matematiikan tunnilla hän opettaa geometriaa, jota opiskeltiin Suomessa 1960-luvulla, mutta sen osuus väheni huomattavasti 1970-luvun peruskoulu-uudistuksen myötä ja kaikki todistamiset jäivät pois. Fysiikan tunnilla lasketaan mekaniikan yksinkertaisia peruslaskuja. Samoja, joita minä olen opettanut Suomessa. Opetuskieli on englanti ja huomaan, että tuosta minäkin selviäisin. Olivathan kaikki fysiikan oppikirjani englanninkielisiä ja opin kaikki matemaattiset termit samalla. Oppilaita on viisitoista Standard-9-luokalla, mikä on lukion toiseksi viimeinen.  Poikia on vain kaksi, sillä SWAPO:n sissit ovat vieneet muut pojat rajan yli Angolaan. Yksi sotilastukikohta on aivan Oshigambon vieressä ja se hankaloittaa opetusta.

Siipun luona aterialla saan hirssistä valmistettua omtako-jauhokaljaa. Koulussa on kaikkiaan kymmenen opettajaa, viisi suomalaista ja viisi ambolaista. Marjatta Elonheimon tapasinkin jo aikaisemmin. Tutustun opettajainhuoneessa legendaariseen Märta von Schantziin, joka opettaa historiaa. Hän jää jouluna eläkkeelle ja palaa Suomeen, eikä ketään ole tulossa tilalle. Märta on ruotsinkielinen ja kertoo Svenskbosta, missä voisin yöpyä Durbanissa, minne olin matkalla seuraavaksi.  Toinen matemaattisten aineiden opettaja on Anna-Liisa Lundmark. Märta ja Anna-Liisa ovat olleet Ambomaalla yli kolmekymmentä vuotta. Anna-Liisa siirtyy eläkeelle ensi vuonna ja lahjoittaa minulle palmunlehdistä punotun lautasen, jotta tulisin jatkamaan hänen työtään.

Märta ja Anna-Liisa kertovat, että sotilaat pukeutuvat SWAPO:n sisseiksi ja vaativat ruokaa. Sitten he tulevat pidättämään seuraavana päivänä ne, jotka auttavat. Samoin toimitaan timanttien suhteen. Ihmisille näyttetään useampana päivänä timantteja. Sitten, jos joku musta ostaa niitä, hänet tullaan pidättämään. ”Kysy noilta nuorilta, mikä on kommunismi. He eivät tiedä siitä mitään ja sitä varten nuo sotilaat ovat täällä”, Märta selittää. ”Väkivaltaporno on Etelä-Arikassa sallittua, mutta pehmoporno on kommunismia.”  Playboylehti on kielletty. Märta kehoitti minua ottamaan Suomessa yhteyttä Suomen Lähetysseuraan ottamieni kuvien kera, sillä minä turistina näen enemmän kuin he, joille kaikki tämä on jokapäiväistä. He kehottavat minua tulemaan Namibiaan joko Kirkkojen Maailmanneuvoston tai Luterilaisen Maailmanliiton kautta. Silloin saisin parempaa palkkaa.

Paluumatkalla kerroin Seijalle Kapissa käynnistäni. Ulla Nenonen selvittää tilejä, jotka on tuotu hänelle ja saa ne lopulta täsmäämään. Kertoo, että ekonomia kaivattaisiin. Raijan mielestä matkani on järjestynyt ihmeellisesti, kun pääsen seuraavana aamuna Immanuel Iitheten – Immun- kyydissä Windhoekiin. Ilmeisesti matkallani on tarkoitus.

Ambomaalta Windhoekiin 20.7.

Seuraavana aamuna istun autossa odottamassa matkaan lähtöä. Auton lavalla istuvat osan matkaa kaksi ambolaista emäntää, Justina ja Serafina sekä paljon tavaraa. Näin Justinan ensimmäisen kerran eräänä iltana taloni pihassa. Valkopukuinen musta nainen tuli vastaani hämärtyssä illassa kantaen ristiä. Hän oli kuin enkeli. Tilanne oli epätodellinen. Hän oli matkalla Else Wittingin luo ja he ovat hyviä ystäviä. Else on hänelle eräänlainen hengellinen äiti. Justina on tavallinen talon emäntä, yksinkertaisen uskon omistava nainen. Jumala on puhunut hänelle, että hänen tulee käyttää tällaista asua. Hän on myös profeetta, joka kulkee valkoisessa asussa kantaen ristiä ja raamattua kehottaen ihmisiä paranukseen. Justina näki näyssä jo kauan sitten, että nuoria miehiä vietiin Angolaan, mutta hän ei saanut puhua siitä. Nyt hän on saanut profetian, että tulee maanjäristyksiä ja kova myrsky. Sitten sota loppuu.

Joudumme poikeamaan päätieltä ja Immu yrittää ajaa muiden jälkiä myöten. Usein osutaan miinaan, kun poiketaan tien syrjään. Miina kestää yleensä jalankulkijan, mutta räjähtää auton osuessa siihen.  Naiset tavaroineen jäävät kyydistä jonkin ajan kuluttua ja me Immun kanssa jatkamme matkaa kohti Windhoekia. Olin pyytänyt, että hän ajaisi Etoshan luonnonsuojelualueen kautta ja hän suostuu. Puhumme suomea ja hän kertoi elämästään. Suomessa hän opiskeli ensin Järvenpään opistossa nuoriso- ja sosiaalityötä. Siirtyi sitten Helsingin yliopistoon, valmistui valtiotieteen maisteriksi 1978 ja palasi Namibiaan 1980.

Kaikki eivät kohdelleet häntä hyvin Suomessa. Hän oppi siellä, ettei ihonväri ollut tärkeä, vaan ihminen itse. Aikaisemmin hän ajatteli  aina valkoisen ihmisen nähtyään, että tuo on poliisi ja tulee tekemään jotain kiusaa. Namibiassa musta ihonvärin omaava on aina kolmannella sijalla. Hän tutustui Suomessa Nicky Iyamboon, joka asui Domuksella samassa kerroksessa kuin minäkin. Immulla on vaimo ja kolme lasta. Nyt hän oli matkalla kurssille Englantiin ja Geneveen. Suomessa hän vierailee myös. Englannissa Birminghamissa hän on kehistysvammaisten kurssilla.

Immun mielestä on hyvä ajaa musta-valkoisessa seurassa. Sissit eivät epäile, eivätkä myöskään eteläafrikkalaiset sotilaat. Pääsemme Ambomaan portista Immun allekirjoituksella, kun taas takanamme tulleen pakettiauton ambolaiset miehet komennetaan kaikki ulos ja viedään kuulusteluun vieressä olevaan telttaan. Kaikista tarkastuksista huolimatta sissejä pääsee aina läpi.

Etoshan näkeminen on valtava elämys. Arvioin ajan ja etäisyydet aivan väärin, sillä Etoshassa kuluu kuusi tuntia. Kun saavumme sinne, on jo lounastauko ja joudumme odottamaan pääsylippuja lähes tunnin.  Olen kartanlukija ja ajamme vahingossa pitemmän reitin. Onnistun näkemään valtavan määrän erilaisia antilooppeja, pahkasikoja, seeproja ja kirahveja. Näen kauempana metsässä ison lauman elefantteja, poikaset mukanaan. On mahtavaa kuulla, kuinka puu kaatuu natisten elefantin kärsän väännössä. Nousen autosta ulos kuvaamaan niitä, vaikka autosta poistuminen on ehdottomasti kielletty. Leijona voi aina vaania jossakin, vaikken näe niitä. Elefantteja kuvatessa huomaan kauhukseni, että kello on jo neljä ja olemme vasta alkumatkalla. Ajamme tosilujaa Etoshan toiselle rajalle, jotta ehtisimme sinne kuuden maissa. Ilta jo hämärtyy, mutta onneksi pääsemme alueelta pois, sillä Etoshalla ei saa ajaa pimeällä. Kuvista tulee muuten surkeita, kun minulla ei ollut kamerassani minkäänlaista zoomausta. Päätin, että jos vielä tulen toisen kerran Afrikkaan, hankin paremman kameran.

Edessä on vielä valtavan pitkä matka, viisi sataa kilometriä Windhoekiin. Onneksi Ambomaan ulkopuolella ei ole ulkonaliikkumiskieltoa, mutta pimeässä ajamisessa on aina omat vaaransa, kun villieläimiä ja karjaa kulkee vapaasti. Matka Windhoekiin kestää ikuisuuden. Suurin sallittu nopeus on yhdeksänkymmentä kilometriä tunnissa, mutta on pakko ajaa ylinopeutta. Olemme perillä Terttu Heikkisen luona illalla viisitoista minuuttia vaille yksitoista. Joudun herättämään Tertun ikkunaan koputtamalla. Hän oli nukkunut jo pari tuntia. Saan nyt oman huoneen. Minulle tulee vielä puhelu ja kutsu pastori Maxin luo, mutten millään voi mennä, kun on herättävä seuraavana aamuna jo puoli kuudelta jatkolennolle Etelä-Afrikkaan.

Onnistun käymään myös Swazimaassa suomalaisen Marja Heinijoen (nykyisen Eea Platnerin) luona ja tutustuin Campus Crusade for Christin Agape-työhön. Näin myös Sansan työntekijöitä. Päällimmäiseksi jäi rakkaus Afrikkaan ja halu palata sinne. Kaikki tapaamani lähetystyöntekijät tekivät minuun suuren vaikutuksen ja halun liittyä heidän joukkoonsa. Huomasin, että olisin enemmän kuin tervetullut. ”Oletko sinä se uusi matematiikan opettaja, jota olemme odottaneet”, minulta kysyttiin Swazimaassa.

Afrikka oli nielaissut minut. Mikään ei enää pidätellyt minua. Pääsin Agape-työhön Ugandaan vuosiksi 1985-1988 ja Suomen Lähetysseuran työhön Namibiaan vuosiksi 1989-1992. Aloitin Nkurenkurun oppikoulun tammikuussa 1990. Namibia itsenäistyi 21.3.1990 Martti Ahtisaaren johdolla. Nykyisin Namibia on yksi Afrikan rauhallisimmista maista.

Monet suomalaiset rauhantekijät toimivat koulussa ilmaisina opettajina. Ambomaalla 1983 tapaamani Anna-liisa Lundmark opetti Nkurenkurussa biologiaa eläkepäivinään vuonna 1991 ja hänen työtään jatkoi Marjatta Elonheimo vuonna 1992 ennen biologi Jussi Hankelan tuloa, josta tuli lähdettyäni koulun seuraava rehtori. Toimin koulun matemaatisten aineitten opettajana ja rehtorina kouluvuoden 1992 loppuun.  Jussi Hankelan jälkeen tuli rehtoriksi Sisko Järviluoma Oshigambosta vuonna 1996 ja jäi lopullisesti eläkkeelle 2006. Sen jälkeen koulua ovat johtaneet namibialaiset ja se on kuulunut Kavangon ja myös koko maan parhaisiin kouluhin. Erinomaisena rehtorina on toiminut 2010-luvun alusta Immanuel Muremi.

Sirkku-Maria Tommola. Tuolloin Sirkku Sieviläinen.